Ns. kisaviikko taas

Tässä on ja tulee olemaan töitten puolesta lähiaikoina vähän kaikenlaista ekstraa (mukavia asioita kylläkin) joten hiukan nyt treenikuviotkin sotkeentuu. Toinen häiriötekijä on tuo vihoitteleva polvi, joka pitäisi saada kuntoon sunnuntain Touria varten. Niinpä kävin maanantaina pitkästä aikaa hierojalla kidutettavana. Jalkojen hieronta on aina yybertuskallista hommaa, vaikka mitään jumeja ei olisikaan, ja nyt tuo kipeän polven ympärystä tuli kaivettua ja möyhennettyä erityisen perusteellisesti ja voi taivahan talikynttilät että sattui! Vähän sama homma kuin tatuointien kanssa: siinä penkissä kiemurrellessa vannot, että ei IKINÄ enää mutta annas olla kun arvet on parantuneet niin johan sitä alkaa taas ajatella että "hmm, mitäköhän sitä seuraavaksi laitettaisiin..." Mutta Joonas teki taas hyvää työtä eli jos sitä kipua on pakko aiheuttaa niin olkoon mieluiten hän joka sen saa tehdä.


Tiistaina ja keskiviikkona työt vei länteen ja päivät hiukan venähti eli senkin puolesta oli hyvä pitää lepopäivät liikkumisesta ja antaa kintun elpyä. Kylmähoitoa vaan (jäätä, geeliä) ja keskiviikkona kylmän ja kuuman vuorottelua kotitalon saunassa ja uima-altaassa. 


Torstaina totaalilepoa ja perjantaina maltoin pitkästä aikaa tehdä kunnon dynaamiset venyttelyt.


Lauantaina oli ihan pakko mennä stadikalle kun oli niin hieno ilma. 500 m lättäreillä ja pullarilla, 500 m vaparia ja toiset 500 m lättäreillä ja pullarilla, 0:37. Taktisesti päätin säästellä jalkoja seuraavaan päivään. Paitsi että lauantaina kertyi myös rivakkaa hyötykävelyä tunnin verran. Sen verran jo seuraava päivä mielessä että kävin velodromilta hakemassa kisanumeron ja muut tilpehöörin sunnuntaita varten. Ilmassa alkoi jo olla urheilujuhlan tuntua ja tuttujakin näki.


Sunnuntai, The First Ever Tour de Helsinki day. Aamulla normaalit tukevat aamiaiset puuroineen and. Fillari ja mut kamat oli laitettu kuntoon jo edellisenä päivänä (mm. hädissään käyty ostamassa toinen hiilidioksidipatruuna kaverilta) ja sikäli kaikki oli kunnossa. Noin kolme varttia ennen lähtöä hilauduin lähtöalueelle (jonne menin kotoa n kolme minuuttia) ja etsiydyin omaan 26 km/h karsinaan. Siinä sitten yleistä äimistelyä valtavasta osallistujamäärästä ynnä muusta humusta. Lähtijöitähän oli noin miljoona:

Eniten jännitti lähtö: miten voin ikinä selvitä noitten kaikkien keskellä, varsinkin kun olin kuullut niin monta kauhutarinaa siitä mitä kaikkea voi sattua. Vihdoin kun siitä liikkeelle päästiin niin menohan oli yhtä matelua (joutavaa aikaa jutella kanssa-ajajien kanssa) aina Karakallioon saakka, josta alkoi vapaa ajo. Ja sitten lähdettiin menemään...


Oittaan tienoilla samassa läjässä ajava maasturimies kysyi että eikös me nähty taannoin Vihdintiellä ja totta vieköön, siinä olivat taas mystiset maasturi- ja jopomies! Ja oikein olin havainnut: Jopomiehellä on lukkopolkimet. Kumpikin oli kuulemma ollut flunnssassa eikä jaksamisesta varmuutta mutta niin vaan karauttivat mun edelle ja näkymättömistä ennen Velskolan mäkiä... Rispekt. ISO.


Jossain vaiheessa ryhmämme levähti pienempiin porukoihin ja kokoonnuttiin taas vasta ekalla taukopaikalla. Eväät järjestäjien puolesta olivat varsin hyvät: urheilujuomaa, vettä, banaania, suolakurkkua ja rusinoita. Ja ennen kaikkea pääsi vessaan! Kaamea kus...pissahätä oli riivannut lähes lähdöstä asti (aamukahvi, ai nou) ja 60 kilometriä on aika ikävä ajaa siinä olotilassa. Mutta ah, nyt helpotti.


Tein vahingossa yhden ylimääräisen pitstopin kohdassa, joka ei kuulunut meidän ryhmämme agendalle, mutta se vessa jälleen... Matka jatkui pikkuporukassa ja riivajapolvea piti noin 80:n kohdalla lepytellä buranalla (valkku ei sitten lukenut tätä) ja loppumatka meni siinä suhteessa melko ok. Tai siis sattuihan nuo polvet, molemmat.


Viralliselle tokalle taukopaikalle ehdimme juuri sopivasti saadaksemme koko ryhmän kiinni - pari rusinaakin ehti napata - ja loput n. kolmekymppiä menivät mukavasti hyvässä seurassa rupatellessa. Jostain kohtaa letkan keulille ilmesty poliisiprätkä ja sen perässähän oli juhlava ajella loppumatka aina velodromille saakka. Sinne saavuttaessa olikin edessä pieni paniikki: se nimittäin on TOSI jyrkkä ja ajattelin että perhana, tänne asti kaatumatta mutta nytkö sitten vedän lipat. Mutta ei sentään, sain kiilatuksi itseni radan sisäreunalle ja sitä myöten tuuletusten kera maaliin! Ai että oli hieno fiilis! Pari vuotta sitten jos joku olisi sanonut että ajan tällaisen matkan tällaisessa ajassa niin en olisi uskonut. Niin sitä vaan pikkuhijaa kehittyy hulluuden kasvaessa.


Nettoaika oli 5:25:56 ja sijoitus naisissa 66/133 eli puolivälissä. Olen kovin tyytyväinen! Varsinkin kun kertaakaan en kaatunut eikä renkaat hajonneet.


Maalissa oli onneksi kaveri odottamassa niin pääsi heti analysoimaan ja hehkuttamaan ja nauttimaan järjestäjien tarjoaman ah niin mauttoman mutta täyttävän aterian.


Ensi vuonna uudestaan ja vähän nopsemmassa ryhmässä.