Maananatai:
Päkiöitten rakot alkaa parantua, mutta lisäriesana on nyt sitten vasemman isovarpaan tyvinivelessä oleva nivelrikko (tässä iässä alkaa olla kaikenlaista...) äitynyt pahemmaksi kuin ikinä. Käveleminen on silkkaa tuskaa Buranasta ja Voltaren-geelistä huolimatta ja olo on sen myötä surkia. Tähänkö tämä nyt sitten kaatuu...? Tiistaina olisi viimeinen triathlonkoulun yhteistreeni ja toiveikkaana laitan fillarin ja muut kamat (paitsi lenkkarit, juoksun ajatteleminenkin sattuu) kuntoon, josko huomenna pääsisi polkaisemaan Oittaalle ja vihdoin viimein kokeilemaan uutta märkäpukua. Se kun on tähän asti pölyttynyt kaapissa.
Tiistai:
Jalalla ei todellakaan juosta, hädin tuskin kävellään. Voltarenia kehiin vaan, niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Vaikutusta ei tosin tunne missään. Sisu ei anna periksi jäädä pois koulun päätöstreeneistä ja niinpä polkaisen Oittaalle, johon meitä koululaisia kokoontuu yhteensä 10. Valmentajat Ilkka ja Johanna ovat järjestäneet sinne treenikisan: 1000 m uintia + 22 km pyöräilyä ja 2,5 km juoksua. Omaksi osuudeksi jää vain tuo uinti, koska juoksemaan ei siis pysty ja fillarointia puolikuntoiselle tulee ihan riittävästi treenipaikalle menosta ja paluusta (2 x 21 km).
Ryhmä on mielenkiintoinen näky kun kiskomme märkäpukuja päälle helteessä hiki valuen. Järveen alkaa jo tehdä mieli mutta kun lähtö-HEP koittaa niin ihan kamalaahan se taas on: mitään ei järvivedessä näe, suuntavaisto on tiessään, lumpeenvarret kietoutuvat käsiin ja jalkoihin ja meinaavat kiskoa pohjaan, henki ei kulje ja hengittäminen menee haukkomiseksi eikä uimatekniikasta ole tietoakaan. Teemme kaksi n. 500 m mittaista kierrosta käymällä koskettamassa vastarannan kalliota ja vasta toisella kierroksella räpiköinti alkaa muistuttaa uintia. Hengitysrytmi on edelleenkin tiessään ja uima-altaan ilmaa joka 3. käsivedolla on muuttunut hätäiseksi joka toisella vedolla haukkomiseksi eikä sitä tällä matkalla saa rauhoittumaan. Matkaan menee n. 20 minuuttia eli vauhti on sentään melko käypä. Muut juoksevat rannasta pukuja päältä kiskoen pyörävaihtoon, jonne oma matkani jalkaongelman takia siis katkeaa.
Triathlon-koulumme on ollut yksi hienoimpia asioita omassa elämässä viimeisen vuoden aikana: paitsi että on oppinut ihan uudenlaista treenaamisesta, niin teoriassa kuin käytänössä, on lisäksi tutustunut mahtaviin tyyppeihin ja kokenut monta onnistumisen hetkeä. Vaikka koulu loppuukin on kyseessä kuitenkin vasta alku ja edessä on varmasti vielä monta kivaa treeniä ja kilpailua yhdessä. Kovin haikeaksi mieli ei onneksi ehdi, koska ison osan porukasta tapaa seuraavan kerran jo lauantaina Kiskossa.
Kotiin päästyä on edessä vielä kamojen huolto (mm. märkkärin putsaaminen järviröhnästä) ja melkoisesti turvonneen koiven upottaminen jäihin.
Keskiviikko:
Jalka on edelleen julmetun kipeä ja anelen työpaikan lääkäriltä apuja. Varoitusten ja pienimuotoisen saarnan saattelemana saan pari reseptiä stydimpiin kipulääkkeisiin, mutta en kuitenkaan hae troppeja vielä apteekista. Päätän kokeilla toimiiko valmentajan ohje ja menen kummipojan kanssa kaljalle kuuntelemaan sangen mielenkiintoisia inttijuttuja. Jotka saa toteamaan että kyllä vaihteilla varustetulla maantiepyörällä sentään on keponen ajella varsinkin kun ei tarvitse olla 15 kilon reppua ja toista mokomaa muuta rompetta selässä. Koitan pitää tämän mielessä seuraavan kerran kun meinaan ajatella että treeni tuntuu raskaalle.
Ja tuli ilta ja tuli aamu ja tuli seuraava päivä eli torstai ja kas, kipu oli (lähes kokonaan) tiessään! Kyllä valmentaja tietää: pari kaljaa parantaa! No ehkä tulehduskipulääkekuurikin alkoi siinä kohtaa jo tehota - eli sekakäyttö kunniaan... Tänään periaatteessa pitäisi tehdä viimeiset juoksuvedot, mutta nyt ei kertakaikkiaan uskalla riskeerata, vaan annan jalan toipua vielä vajaat pari vuorokautta aina H-hetkeen asti, joka omassa sarjassa on lauantaina klo 12:01. Kisaan näyttäisi olevan ilmoittautunut valtava määrä ihmisiä - miesten sarjat taitaa olla jopa täyteen buukattu. Kiskon Kiskojien sivuilta löytyy tarkempaa tietoa ja mm. tuloksia ja kuvia aikasemmilta vuosilta.
En tiedä onko järkevää vai silkkaa paniikinlietsontaa alkaa 2 päivää ennen kisaa lukea kirjaa "How triathlon ruined my life", mutta perhana että opus vie mennessään! Paitsi että kirja on hillittömän hauska, siinä on myös kuvattu monia asioita, sattumuksia ja tunemuksia, jotka vaan toinen samassa tlanteessa oleva aloitteleva triathlonisti voi ymmärtää. Suosittelen silti kaikille muillekin mutta vain jos pipo ei kiristä liikaa.
Perjntaina alkoi kesäloma ja sen kunniaksi piti tietysti käydä hiukan puistopultsaroimassa kavereitten kanssa, hurjasti yhden oluen verran. Muutoin ohjelmassa oli odotetusti kamojen laitto valmiiksi lauantaita varten ja hiukkasen ehkä normaalia enemmän hiilaripitoisen eväksen syömistä ja luonnollisesti jännittämistä. Kisatilannetta tuli kelailtua jonkin verran, kaipa sitä voisi jonkinmoiseksi psykologiseksi valmistautumiseksikin sanoa. Lisäksi jatkoin hihittelyä yllä mainittua kirjaa lukien - melko myöhään koska uni ei oikein meinannut tulla silmään, ei pelkästään jännittämisen vaan myös melkoisen hikisen ilman takia.
